Puiston historia

Pohjois-Pohjanmaalla Limingassa sijaitseva Alakestilän Arboretum on Suomen kolmanneksi vanhin puulajipuisto. Sen perustaja kunnallisneuvos Kalle Arvola aloitti puiden istutuksen 1930-luvulla, jolloin hän istutti ensimmäiset puut Liminganjoessa sijaitsevaan saareen. Puisto on laajentunut vuosien mittaan tilan rakennusten ympärille ja Liminganjoen notkoon ollen nykyään pinta-alaltaan n. 3 ha. Arboretumissa kasvaa puuvartisten kasvilajien muotoja, muunnoksia, lajikkeita tai alalajeja lähes 200 erilaista. Noin 120 puuta ja noin 80 pensasta. Liminganjoen notkon lehtomaisen rehevää kasvupaikkaa ilmentää hyvin se, että ruohovartisia luonnonkasveja löytyy alueelta noin 80 eri lajia.

Limingan kunta on vuokrannut Arboretumin vuoteen 2043 saakka ja vastaa sen hoidosta ja kehittämisestä. Puisto on mukana Pohjois-Pohjanmaan kulttuurihistoriallisesti merkittävien kohteiden luettelossa.

Kalle Arvola (1914 - 2006)
Lainaukset ovat Mikko Ihalaisen kirjasta "Kalle Arvola -perusliminkalainen" vuodelta 1996

Kalle on ehtinyt saada sellaisenkin tittelin kuin "puuhullu". Sen hän sai, kun kunnan­valtuustossa puhuttiin rakennuksesta, jonka ei katsottu istuvan maisemaan.”Silloin käytin puheenvuoron ja sanoin, ettei se pitkään maisemaa pilaa, kun ympärille istutetaan muutama puu. Välittö­mästi joku kom­mentoi, että siinä on puuhullu äänessä.”

Puuhullun kuvaan kuuluu - kuinkas muuten - että metsä on sy­däntä lähellä. Kiinnostusta puihin ei voida pitää edes outona, sillä hänen molemmat vanhempansa olivat samanlaisia "hulluja". ”Äitini rakasti puutarhaa ja isä metsää. Todistettavasti synty­mäni aikoihin tässä talon luona oli ainoastaan yksi pihla­ja. Vuonna 1920 äiti istutti kuusia ja koivuja ja v. 1931 olin jo itse­ aktiivisesti mukana.”

Vanhempien lisäksi kiinnostusta olivat herättämässä lyseon opettajat Eeva Parvela ja hänen Aatamiksi kutsuttu miehensä. Heidän opetuk­sensa oli niin tarttuvaa, että Kalle piti koulukas­viota lukemisenaan usein vapaa-aikanakin. Todellisen sysäyksen arboretumille antoi ylimetsän­hoitaja Arvid Borg Tuomarniemen metsäkoulussa. ”Borg suosi myös ul­kolaisia puita ja ehkä siitä sain jonkin­laista voimaa harrastuk­seeni. Hän nimitti kulttuuripuiksi niitä puita, jotka eivät kasvaneet täällä luontaisesti. Hän kehotti, että kun perustatte talon, niin muistakaa istuttaa myös kulttuu­ripui­ta kotinne ympärille kasvamaan. Borg oli myös kulottamisen puo­lestapuhuja ja hän sanoikin, että piippu­miehet ne ovat Suomen hyvien metsi­en aikaansaajia. Hän pyysi kuun­telemaan puun tarpei­ta; sil­lä pitää olla kasvupaikka, jossa on ilmaa, aurinkoa ja ravintoa.”

Metsänhoito ja erikoisten puulajien kasvattaminen on ollut Kallen rakkaimpia ellei rakkain harrastus. ”Metsänhoitotyö palvelee tyypillisesti sitä tavoitetta, joka kaikella toiminnalla pitäisi olla; tehdä työtä tulevien sukupol­vien hyväksi. On aivan liian itsekästä ajatella, että kunhan minä ja minun sukupolveni pärjää, tulevat pitäkööt huolta itses­tään. Oman metsänhoitoharrastuk­seni tiimoilta toivon: Ehkäpä joku suomalainen ihminen perinteisessä suomalaisessa yhteiskun­nassa jatkaa työtäni ja voi nauttia työni tulok­sista.” Kalle puhuu puista ja pensaista kuin ihmisistä. ”Minulle ne eivät ainoastaan tuoksu ja huoju tuulessa, vaan ne myös käyttäytyvät.”

Maatilan puistosta arboretumiksi

Kalle määrittelee vuosikymmenten harrastuksensa niin, että Alakesti­län puisto ei ole luonnonpuisto eikä varsinainen puisto, vaan niiden välimuoto, maatilan puisto. Sellaisena hän haluaa myös sen säilyvän. Kallen ollessa 6 - 7 vuoden ikäinen hänen Sofia-äitinsä istutti ensimmäiset puut. Seuraava laajamittaisempi istutus tapahtui v. 1931, jolloin läheinen Rättärinsaari todettiin rajankäynnissä Alakestilään kuuluvaksi. Saari kuului aikanaan naapuritaloon Alarasilaan, joka oli val­tion tila. Se oli everstiluutnantin-komppanian luut­nantin virka­talo, mutta koska siinä asui kapteeni, sitä kutsut­tiin "katteenik­si". Sen jälkeen kun sotaväki lopetet­tiin, vir­kataloa asui pi­täjän kirjuri eli rättäri, joten saari on saa­nut siitä nimensä. Saaressa sijaitsi aikanaan rättä­rin puustel­liin kuulu­nut sauna­raken­nus. Kun tämä tila it­senäistyi v. 1930 ja tuli ra­jan­käynti, saari todet­tiin Ala­kestilän maihin kuulu­vaksi.  

Kuriilien lehtikuusi

Kallella oli heti rajankäynnin selvittyä kiire istuttaa saa­reen puita, mutta isän mielestä pojan oli tehtävä ensin tilan syystyöt. Puunistutuk­seen ehdittiin vasta marraskuussa. Kalle ja Renki-Iikka ajoivat kahdella hevosella Piikkilän laitumelta 150 kappaletta kuusen, koivun, pihlajan ja tuomen taimia. Maa ehti jäätyä ennen istuttamista, jolloin taimet kasat­tiin saaren kor­keimmalle paikalle yhteen läjään. ”Maa onneksi vielä suli marraskuun lopulla ja taimet saatiin maahan. Istutus onnistui myöhäisestä ajankohdasta huolimatta niin hyvin, että vain puolenkymmentä tainta kuoli. Kävi kuiten­kin niin, kun etu­käteis­suunnitelmaa ei ollut, että puut tulivat liian tiheään, joten niistä on pitänyt poistaa ainakin puolet. Luultavasti v. 1936 paikkeilla taloon on tehty jopa puisto- ja istu­tussuunnitelma, jonka laativat Limingassa asustaneet Ou­lun Talous­seuran puutarhaneuvojat."

Puisto on vuosien mittaan laajentunut vajaan kolmen hehtaarin laa­juiseksi talon rakennusten ympä­rille, joen not­koon ja pienil­le saarille. Puistossa on monia erikoisuuksia. Kokoelman kuningas on yli 60-vuotias kuriilien lehtikuusi, joka on Kallelle läheisimpiä puulajeja yhdes­sä saarnin ja sembramännyn kanssa. Sen latva hei­luu pitkästi yli 20 m kor­keudessa. Muita harvinaisuuksia ovat esi­merkiksi punainen hies­koivu, kuperaleh­tinen tammi, korean jalokuusi ja kiinankuusi. Istutuksia ei alunperin tarkoitettu nähtävyydeksi, vaan ne syntyivät vapaa-ajan harrastuksesta ja kiinnostuksesta. Alakes­tilän puisto pysyi suurelta yleisöltä salassa aina vuo­teen 1978 saakka, jolloin Suomen Den­drologian eli puiden tut­ki­mista har­rastavien seura pyysi lupaa käydä tutustumassa aluee­seen. Tiedo­tusvälineet seurasi­vat vie­railua ja uu­tisoivat sen näyttävästi. Julkisuuden myötä metsäihmisten, tutkijoi­den ja harrastaji­en kiinnos­tus puistoa kohtaan kasvoi ja vierailut lisään­tyi­vät.

Heinäkuun alusta 1993 Kallen ja Katrin taakka keveni, kun näissä oloissa harvinai­sesta puupuistosta puolet siirtyi kunnan hoitoon. Työt vähenivät Alakestilän isäntäväellä, mutta nautintaoikeus säilyi. Monta kertaa Kallen ja Katrin askeleet suuntautu­vat alas not­koon rak­kai­den puitten luo. He tuntevat ne kaikki eivätkä tar­vitse kir­jallisia oppaita, mutta satunnaisia kävijöitä varten alueen puista ja pensaista on laadittu jo useampi tarkka lajiluettelo sekä kartta nii­den sijainnista. (Kari Lahden puulajipuisto-opas)

Alueet

Puulajipuisto muodostuu kuudesta alueesta, joista mielenkiintoisin tarina liittyy RÄTTÄRINSAAREEN. Nimi selvitettiin jo edellä, mutta kuinka saari on syntynyt? ”Lähellä on ollut kirkkoherran mylly. Se tukki Liminganjoen pää­väylän, jolloin vesi alkoi kulkea sivua, ja näin syntyi saa­ri. Saareen loppuu kilometrin päässä oleva Värminkoski. Kor­keuseroa on mel­koisesti. Kun puiston kohdalla vesi on vain noin viisi metriä merenpin­nan yläpuolella, Liminganjärvessä se on 35 metriä. 1700-luvun alussa tällä kilometrin matkalla on ollut yksitoista myl­lyä. Limin­ganjärvi oli tuolloin pengerretty, jotta saatiin myl­lyt pyöri­mään uudisviljaa varten.”

Myllynkivi

Myllystä on muistuttamassa vielä myllynkivi, joka nykyään toimii pöytänä. Sekin on joutunut monenlaista näkemään ja kuule­maan, kuten yhtenä juhannusyönä, kun nuoruutensa Lapissa viettä­nyt metsänhoitaja nousi sen päälle ja päästeli lapinjoikuja la­keuden suviyöhön. 
RASILANSAAREN Kalle ja Katri ostivat v. 1964. Siellä oleva takka­tupa on tehty vuoden 1901 met­säpalos­sa roson saaneista puista, jotka eivät muualle kelvanneet eikä niitä kukaan osta­nut.

”Ylpeydellä voin sanoa, että itse olen sen tehnyt. Leppihal­meen Kauno muurasi takan. Siinä on yksi sellainen tiili, josta taru kertoo, että se olisi niitä, joita valmistettiin Limingan kirkkoa varten 1800-luvun alussa.”

Rasilansaaren katos

Toinen erikoisuus on Miettusen Einon kanssa v. 1970 tehty katos, jon­ka kaikki tolpat ovat eri puu­ta: lehtikuusi, lehmus, pihlaja, pihtakuusi, tavallinen kuusi, mänty, jalava, leppä, paju ja koi­vu. ”Puuhullun hullutus tämäkin. Kun piirimetsälautakunta täytti 50 vuotta, sain Metsähallitukselta lahjaksi neljä pölkkyä Hos­sasta. Eräs metsänhoitaja laski niiden iäksi yli 400 vuotta. Ajattelin heti, että puista pitää tehdä pöytä ja penkit, mutta kun ne eivät so­pineet ahtaisiin huoneisiin, täytyi tehdä katos, johon ne sijoi­tettiin.”

Puuihminen
 
Puusta ja Kallesta voi löytää mielenkiintoisen yhtymäkoh­dan. Kalle myöntää, että puuihminen, jollainen hänkin on, ei pidä kieroista puista, vaan haluaa puun menevän korkeuksiin yh­tenä suorana. Yksis­sä juhlissa eräs tor­niolai­nen mies tuli hänen luok­seen ja sa­noi: "Kuule, Kalle, kun tu­lee syksy ja on täh­ti­taivas, niin kat­sele tähtiä, että pysyt yhtä pystönä kuin nyt­kin." Läh­ties­sään hän vielä jatkoi: "Älä puhu niin paljon, että jää voimia syö­miseen­kin."

”Mielelläni yhdyn torniolaisen kaimani ja kunnallisneuvos­veljen sanontaan. Huumo­riakin elämässämme tarvitaan. Nyt kuiten­kin valitet­tavasti olen elänyt tilanteeseen, että näköni ei tah­do erottaa tähtiä. Paremmin sopineekin sanonta: Katsele korkeita puita, niin ryhti säilyy solakkana - varsinkin kuusia, ja niistä pihtakuusien katseleminen miellyttää niiden joka vuosi kasvaessa taivasta kohti.”

”Tällä ikäkaudella voinee jopa kehua saavutuksiaan puiston aikaan­saamisesta. On tunnustettu puistoni olevan kolmanneksi vanhimman maassamme. Kaksi vanhempaa ovat Uudellamaalla. Sitä on myös ihmetelty, miten on mahdollista, että näin pohjoises­sa on tällainen puisto.”